Elämä erämaassa on samaan aikaan yksinkertaista, helppoa, vaikeaa ja haasteellista. Erämaassa eläminen perustuu yksinkertaisiin, mutta välttämättömiin rutiineihin, jotta siellä pärjää ja siellä olemisesta pystyy nauttimaan. Nykymaailmassa meidän ajatteluun vaikuttavia ulkoisia ärsykkeitä on paljon. Erämaassa ulkoiset ärsykkeet on minimoitu, koska ihmisiä on vähemmän tai ei ollenkaan ja yhteydet eivät toimi. Tämän ansiosta pystyy keskittymään paremmin asioihin joita teet, eli pystyt elämään hetkessä. Luonto pisti minut välillä polvilleen ja toisessa hetkessä tanssimaan ilosta. Näiden kokemusten jälkeen arvostukseni luontoa kohtaan kasvoi ja samalla vahvisti luontosuhdetta.
Minulle pienet ja pidemmät hetket niin takapihan metsässä kuin erämaassa ovat yhtä tärkeitä. Tämä vaellus oli minun unelmani ja tästä kertomalla haluan rohkaista myös muita toteuttamaan asioita joista unelmoi. Haluan kertoa rehellisesti miten vaellukseni eteni, jos joku suunnittelee omaa vaellusta ja näistä minun kokemuksista on hyötyä. Tämä vaellus oli minulle samaan aikaan loma ja iso haaste josta halusin selvitä. Halusin kokeilla rajojani ja selvittää onko minusta tähän.
Reilu vuosi sitten päätin toteuttaa unelmani. Tästä hetkestä lähtien suunnittelin ja valmistauduin vaellukseen. Vaellus oli mielessäni joka päivä. Ilman hyvää valmistautumista erityisesti henkisesti, en olisi selvinnyt. Lähtiessäni vaellukselle oloni oli hyvin rauhallinen ja olin valmis siihen mitä minulla oli edessä. Tiesin, että vaellus tuo eteeni myös tilanteita joihin en ole osannut varautua. Fyysinen rasitus ei vetänyt vertoja hetkille jolloin henkisesti olin alamaissa. Mutta ilman näitä vaikeita hetkiä, hyvät hetket eivät olisi olleet niin hyviä. Opin arvostamaan pieniä asioita ja nauttimaan niistä.
Fyysisesti rankin jakso vaelluksella oli matka halki Vätsärin erämaan. Kuuma kesä jatkui jatkumistaan ja lämpötila pysyi päivisin yli +30 asteessa. Tämmöisellä helteellä ei kannattaisi lähteä vaeltamaan ison rinkan kanssa, etenkään minunlaisen joka ei ole tottunut näin kuumaan. Rinkkani painoi lähteissä 37kg ja edessä oli polutonta erämaata sekä tiheää metsää, joka on tunnettu rakkakivikosta. Alkuasetelma ei ollut helppo.
Olin kuitenkin päättänyt lähteä vaeltamaan 29.7 sunnuntaina, joten matkani alkoi silloin. Hiki valui ja nestettä kului monta litraa päivää kohden. Yritin jopa vaihtaa rytmiä ja vaeltaa yöllä auringon laskettua. Tuhannet hyttyset pakottivat minut lisäämään suojavaatetta ja olo oli jopa tukalampi kuin päivällä. Kävin useaan otteeseen uimassa ja viilentämässä olotilaani, mutta vedet olivat niin lämpöisiä, joten hyöty oli vain hetkellinen. Aloin jo ajatuksissani mennä siihen suuntaan, että joudun luopumaan vaelluksesta.
Kaikki kuitenkin kääntyi päälaelleen ensimmäisen viikon jälkeen aloitettuani vaelluksen halki Kaldoaivin erämaan. Yksi välipäivä Sevettijärvellä ja ilman viileneminen sekä kropan tottuminen rutiineihin ja selässä olevaan rinkkaan helpottivat olotilaa. Tämä hetki Kaldoaivissa, kun huomasin että homma alkoi rullaamaan ja aloin nauttia täysillä erämaassa olemisesta, oli koko vaelluksen hienoimpia hetkiä. Minulle palasi usko siihen, että pystyn tähän ja erityisesti pystyn nauttimaan tästä. Tiesin, että pitkillä vaelluksilla ensimmäinen viikko on haasteellisin, mutta tällä kertaa se yllätti minut.
Olin laskenut etukäteen, että kulutus voi päivässä olla hyvin yli 5000 kcal. Olin varannut ruokaa päivää kohden, niin että sain siitä hieman yli 2000 kcal. Paino putosi vajaat 10kg vaelluksen aikana. Kylissä pyrin mahdollisuuksien mukaan tankkaamaan enemmän ruokaa, jotta pystyisin hieman vastaamaan kulutukseen. Ihmettelin, kuinka hyvin kroppa jaksoi, vaikka kulutus oli kova. Olin alunperin suunnitellut pitäväni kahdeksan välipäivää vaeltamisesta, mutta pidin ainoastaan kolme. En saanut aikaani kulumaan leirissä olemiseen, vaan halusin aina edetä edes vähän. Luulen että kroppa oli eräänlaisessa valmiustilassa koko vaelluksen, sillä jälkikäteen olo oli noin viikon ajan väsynyt ja kankea.
Henkisellä puolella mieliala meni vuoristoradan lailla. Välillä nautin ja olin onnellinen, että olin erämaassa kaukana kaikesta ja edessä aukesi poluton erämaa tunturimaisemalla. Toisessa hetkessä ikävöin läheisiä, kyseenalaistin tämän vaelluksen ja olin väsynyt kulkemaan. Pidin kuitenkin hyvin kiinni rutiineista, eli muistin levätä ja syödä sekä huoltaa itseäni, koska vaikeat hetket useimmiten johtuivat joko energian puutteesta ja liiallisesta väsymyksestä.
Lemmenjoen kansallispuistossa kastelin joen ylityksen yhteydessä vahingossa vaelluskenkäni ja tätä hetkeä seurasi muutama sateinen päivä jonka jälkeen lähes kaikki tavarani alkoivat olla märkiä. Tämän lisäksi kuljin kansallispuiston läntistä puolta Vaskojokea mukaillen, jossa metsä on paikoin hyvin tiheää ja suunnistamisen kanssa tuli olla tarkkana. Näille päiville ajoittui henkisesti rankimmat hetket. Se johtui siitä, että olin märkä, kylmissäni ja väsynyt suunnassa kulkemiseen. Näinä hetkinä helposti luopuu hyvistä ja tärkeistä rutiineista ja alkaa laiskaksi. Silloin koko toiminta alkaa mennä väärään suuntaan ja altistaa itsensä riskeille. Rutiineista kiinni pitäminen on siis ensiarvoisen tärkeää olosuhteista huolimatta.
Haluan tällä esimerkillä tuoda esille sen, että usein vaelluksista ja retkistä näkee ainoastaan huikeita kuvia upeissa maisemissa ja kaikki kuvassa olevat hymyilevät ja näyttävät iloisilta. Tästä voi helposti kehkeytyä liian yksipuolinen kuba luonnossa olemisesta. Se voi aloittelijalla johtaa siihen, että ensimmäinen oma vaellus tai retki on suuri pettymys, koska odotukset ovat olleet vääriä. Pitää tiedostaa, että oleminen luonnossa on välillä rankkaa ja haasteellista. Aina ei ole hyvä ilma, helppo maasto ja kaunis maisema. Olen itse tullut siihen lopputulokseen, että tämä monimuotoisuus luonnossa on se kaikista hienoin asia. Retkeily on asenne kysymys. Mitä enemmän viettää aikaa luonnossa sitä helpommaksi oleminen siellä tulee, kun oma luontosuhde kehittyy ja alat ymmärtämään luontoa. Neuvon ihmisiä aloittamaan luonnossa liikkumisen pienin askelin. Alussa vähän on paljon.
Näiden rankkojen Lemmenjoen kansallispuistossa viettämieni päivien jälkeen saavuin Vaskolompolon autiotuvalle. Sain kuivateltua varusteeni ja huollettua itseni. Kohtasin tuvalla myös oikein mukavan pariskunnan ja jaoimme kokemuksia. Lisäksi sain lompolosta hienon harjuksen, jonka söin iltapalaksi. Seuraava päivä valkeni kirkkaana ja myös päivällä sää vaeltamiseen oli lähes täydellinen. Olin kuin uudelleen syntynyt. Se että olin selvinnyt läpi haasteellisten hetkien opetti minua arvostamaan tätä hetkeä enemmän. Luonto näytti jälleen upeutensa ja teki olostani uskomattoman kiitollisen ja onnekkaan.
Vaelluksella kohtasin myös muita vaeltajia ja nämä kohtaamiset olivat minulle tärkeitä. On hienoa huomata kuinka luonnossa ihmisten statukset ja tittelit katoavat. Kaikki ovat yhdenvertaisia. Oli hienoa keskustella ja jakaa kokemuksia luontoon liittyen eri ihmisten kanssa. Luonto yhdisti kaikkia ja kohtaamiset olivat todella luontevia. Näistä ihmisistä sain aina uutta virtaa ja sisältöä päiviin. En kokenut vaelluksella kertaakaan, etten olisi halunnut kohdata ihmisiä. Olin aina iloinen, kun näin myös muita luonnossa liikkujia.
Olen paljon pohtinut jälkikäteen mikä tarkoitus vaelluksella minulle oli. Halusin haastaa itseni ja kokeilla onko minusta tähän. Lisäksi tavoitteeni oli pystyä nauttimaan vaelluksesta, niin että se ei mene suorittamisen puolelle.
Onnistuin tässä osittain, mutta eri tavalla kuin olin pohtinut. Olen pohjimmiltani suorittaja luonne ja tiedostan sen. Olen pyrkinyt kehittämään itseäni siten, että pystyisin välillä antamaan itselleni hieman periksi.
Aluksi ajattelin, että vaelluksella on hienoa viettää aikaa iltaisin nuotiolla tai kalastella, mutta huomasin muutaman illan jälkeen, etteivät nämä hetket olleet enää niin nautinnollisilta yksin kuin olin aluksi ajatellut. Tämä johti siihen, että halusin kävellä pidempiä päiviä ja näin nauttia luonnossa olemisesta. Välillä kävelin liian kovalla tahdilla ja liian vähillä tauoilla, mutta pääasiassa pystyin kulkemaan rauhassa ja nauttimaan, vaikka pitkiä päiviä tuli kuljettua.
Olen luonteeltani sosiaalinen ja olen aina toiminut joukkueessa, ryhmässä tai yhteisössä. Tämä yksin vaellus oli minulle tietoinen hyppy epämukavuusalueelle. Halusin nimenomaan lähteä yksin, vaikka se ei ole minulle luontevaa. Halusin olla ja pärjätä yksin. Matkan rytmittäminen oli yksin helppoa. Sain nukkua, pitää taukoja ja kulkea kuten halusin. Ei tarvinnut välittää kenestäkään muusta kuin itsestä. Yksinäisyys oli minulle kuitenkin kova haaste ja useimmiten kaipasin kaveria rinnalle. Olisin halunnut jakaa monta hetkeä, koska yksin ne eivät tuntuneet niin hienoilta. Toisaalta oli hienoa pärjätä ja olla itsensä kanssa. Opin paljon itsestäni.
Oli hieno kokea ja kulkea halki kahdeksan erämaata ja viettää reissussa 36 päivää. Oli hienoa kokea ensin kovat helteet ja kesä erämaassa. Lopuksi oli hienoa herätä pakkasaamuihin ja jumpata itsensä lämpimäksi ja nähdä kuinka syksy teki tuloaan. Oli hienoa viettää aikaa luonnossa ja oppia arvostamaan sitä aina vain enemmän. Opin myös arvostamaan läheisiäni entistä enemmän. Huomasin kuinka tärkeitä ne minulle oikeasti ovatkaan. Olen äärimmäisen kiitollinen, että sain ja uskalsin toteuttaa tämä vaelluksen. Toivon, että osaisimme arvostaa luontoamme ja etenkin käyttäytyä siellä. Toivon kaikille hyviä hetkiä luonnossa.