Vaellukseni kesti 36 päivää ja 35 yötä. Näistä öistä vietin teltassa 15, autiotuvassa 11, kammissa yhden ja loput kylissä joiden kautta kuljin. Reittini sisälsi sekä polutonta erämaata, mönkijäuria sekä merkattuja reittejä. En halua asettaa erämaita tai alueita paremmuusjärjestykseen. Jokainen erämaa oli erityinen ja omanlainen. Jokaisessa koin tunteita, että tänne haluan vielä uudelleen.
Olen liittänyt tekstiin karttoja hahmottamaan reittiä. Minulla ei ollut matkassa gps-laitetta joka olisi laskenut tarkasti, paljonko minulle kertyi kilometrejä. Itselleni ei ole niin väljä paljonko kilometrejä kertyi. Mutta koska sitä on kysytty minulta usein, laskin jälkikäteen retkikartta.fi -sivuston avulla paljonko matkaa suurin piirtein kertyi. Tarkkaa kilometrimäärää on mahdoton sanoa, koska välillä kivirakka, suo, jyrkkä nousu tai lasku tunturissa pakotti tekemään siksakkia. Välillä kilometrin matka oli hyvinkin kaksi kilometriä tästä johtuen. Mutta laskelmien ja arvion mukaan 750 km on lähellä totuutta.
Etukäteen jaoin vaelluksen etappeihin, jotta voisin keskittyä ainoastaan, minne olen seuraavaksi menossa. Tämä toimi minulla osittain. Välillä tuskastuin, kun viiden kilometrin matka vaivaiskoivuvarvikossa tuntui ikuisuudelta ja tiesin, että matkaa on jäljellä vielä monta sataa kilometriä. Välillä oli vapauttavaa, kun tiesin matkaa olevan vielä paljon ja aikaa myös. Minulla ei siis ollut mitään kiirettä, vaan kerrankin oli runsaasti aikaa nauttia luonnosta ja erämaan rauhasta.
Suunnistin lähes koko matkan kartan ja kompassin avulla. Minulla oli matkassa myös GPS-laite, mutta ilman karttapohjia. Olin ladannut laitteeseen reittipisteet, jotta olisin hätätapauksessa voinut käyttää sitä. Muutaman kerran tarkistin, että olin oikeassa paikassa. En halunnut jättää suunnistamista elektroniikan varaan. On helpompi ottaa tarvittaessa gps-laite avuksi, kun laitteen rikkoutuessa alkaa miettiä kompassin ja kartan avulla omaa sijaintia.
Vätsärin erämaa
Kuten edellisessä blogitekstissä kävin läpi, niin Vätsärin erämaa oli fyysisesti koko vaelluksen raskain etappi. Kuumuus ja haasteellinen maasto meinasivat viedä voiton, koska kroppa ja mieli ei ollut vielä tottunut vaeltamiseen ja elämään erämaassa. Reittini kulki koko matkan tiheässä metsässä, joten karttaa piti osata lukea ja kompassia käyttää. Vätsäri on tunnettu siitä, että siellä on runsaasti vesistöjä, joten suunnistaminen tapahtui useimmiten järveltä järvelle. Olin kompassin kanssa kulkiessa hieman varovainen, koska alueella on havaittu myös magneettisia häiriöitä. En kuitenkaan huomannut ongelmia omassa kompassissa.
Aloitin vaelluksen sunnuntai-iltana 29.7.2018. Lähtöpaikalla en saanut enää puhelimella yhteyttä, joten ilmassa oli heti erämaan tuntua. Aloitin vaelluksen Piilolan polun lähtöpaikalta ja vaelsin ensin Nuottamajärven laavulle, jossa vietin ensimmäisen yön. Seuraavana päivänä jatkoin matkaa Piilolan autiotuvalle ja siitä matkani jatkui poluttomaan erämaahan. Kuljin ensin Nammijärven rantaa pitkin Nammivaaralle ja siitä jatkoin kohti Mustavaaranjärviä. Piilolan polkua oli helppo seurailla ja maasto oli pääasiassa helppo kulkuista lukuunottamatta muutamia kivirakka osuuksia.
Mustavaaranjärvillä viettämäni yön jälkeen suunnistin ensin poroaidalle ja sen jälkeen kohti Surnuvuonoa. Vuonon rantaa mukaillen kuljin Surnukosken alajuoksulle, jonne pystytin kolmannen leirin. Kuumuus ja osin haasteellinen maasto oli vienyt minulta voimat, kun sain päivän vaelluksen tehtyä.
Leirini kohdalla oli parkissa vene, mutta ketään ei näkynyt missään. Illalla veneelle saapui perhe, jolla oli erämaamökki Pitkäsurnujärven rannalla. Kysyin heiltä, olisiko minun mahdollista saada huomenna kyyti seuraavan vuonon taakse, koska oli lopen uupunut kuumuuteen. He lupautuivat antaa minulle venekyydin huomisiltana. Perhe saapui kuten olimme sopinut, mutta samalla huomasimme veneen vuotaneen ja tästä syystä akku oli kastunut. Moottori ei lähtenyt käyntiin. Tästä johtuen heidän piti palata takaisin mökille lataamaan akkua agregaatin avulla ja minä päätin lähteä yötä vasten kulkemaan eteenpäin.
Sain perheeltä venekyydin kapean Pitkäsurnujärven yli, joten minun ei tarvinnut kahlata koskessa. Matkani jatkui kohti Suolisvuonoa. Toivoin, että yöllä olisi ollut mukavampi vaeltaa, koska aurinko oli laskenut, mutta tuhannet hyttyset pakottivat minut pukemaan enemmän suojavaatetta päälle ja tästä johtuen olo oli jopa tukalampi kuin päivällä. Maasto oli kumpuilevaa ja kivirakkaista, joten vaeltaminen oli aika raskasta. Kolmen aikoihin yöllä pystytin teltan Vuopajanniemen paikkeille ja kävin nukkumaan. Aamuyöstä ukkosti rajusti.
Seuraavana päivänä suunnistin ensin Suolisvuonon rantaan ja sen jälkeen seurailin vuonoa mukaillen Suolistaipaleen autiotuvalle. Suolisvuonon ranta oli todella vaikea kulkuista. Koko ranta oli täynnä isoa ja vaikeakulkuista kivirakkaa. Yritin etsiä reittiä niin läheltä rantaa kuin ylempää, mutta sopivaa reittiä ei meinannut löytyä. Suolistaipaleen autiotuvalla oli hienot puitteet ja siellä oli mukava viettää yksi yö. Perjantaiaamuna jatkoin Tuvalta poroaitaa seurailemalla Sevettijärvelle.
Tämä reitti ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä, mutta monessa kohtaa harmitti, että kuumuus vei innon kalastamiselta sekä ylimääräiseltä kiertelyltä, koska nähtävää ja kalastettavaa olisi ollut paljon. Tiheä metsä, kivirakka, järvet ja Inarijärven läheisyys kuitenkin viehätti minua. Vanhoissa metsissä oli paljon lintuja, joita oli mukava seurailla. Muutaman kerran näin karhun pöyhineen muurahaiskekoa sekä raapineet puita, mutta tuoreita jälkiä en huomannut. Myös hilloja oli paljon, joten niitä tuli syötyä runsaasti.
Kaldoaivin erämaa
Jatkoin sunnuntaina 5.8.2018 matkaani Sevettijärveltä kohti Kaldoaivin erämaata. Ensimmäisenä päivänä kuljin Sevettijärveltä Pulmankijärvelle kulkevaa vaellusreittiä. Ensimmäisen yön vietin Iisakkijärven autiotuvalla kahden muun vaeltajan kanssa. Oli suuri helpotus, kun ilma oli viilentynyt, kroppa tottunut vaeltamiseen ja maasto oli helppo kulkuisempaa.
Autiotuvalta jatkoin matkaani kohti Tsaarajärveä. Pidin tauon ja valmistin ruuan Huikkimajoen autiotuvalla. Loppupäivästä erkanin uralta poluttomaan erämaahan ja pystytin teltan Tsaarajärven pohjoispäähän. Yön aikana kävi kova tuuli. Nukuin vähän huonosti, sillä tuuli riepotteli telttaa yöllä.
Perinteisten aamutoimien jälkeen jatkoin matkaa kohti Aadolfin kammia. Matkalta löysin myös toisen Moresveaijavrin kammin. Kyseinen kammi oli ränsistynyt ja huonossa kunnossa, mutta olisi siinä hätätapauksessa voinut yöpyä tuulelta suojassa. Vaelsin kompassi suunnalla sekä karttaa lukemalla. Jokunen suoalue piti kiertää, mutta maasto oli kohtuullisen helppo kulkuista. Matkalla oli muutama pieni järvi joita en löytänyt kartastani (1:100 000) ja tämän takia oma sijainti oli välillä epäselvä. Iltapäivästä saavuin Aadolfin Kammille. Aadolfin kammi oli todella hyvässä kunnossa ja sijaitsi kivalla paikalla Ylä-Pulmankijärveen laskevan tunturipuron äärellä. Tunturipuro sai alkunsa kauniista vesiputouksesta.
Hyvien yöunien jälkeen pakkasin rinkan ja suunnistin Pulmankijärveltä Mieraslompoloon johtavan pyöräreitin varteen. Aurinko paistoi pilvien lomasta ja mukava tuuli piti huolen, ettei päässyt tulemaan liian kuuma. Innostuin kävelemään aina Bajimusjavrille saakka, jonne pystytin leirin pienen puron varteen. Viimeinen aamu Kaldoaivissa valkeni sateisena. Kävelin reittiä pitkin Mieraslompoloon ja liftasin sieltä Kenesjärvelle.
Kaldoaivin erämaan oli minulle entuudestaan tuttu, joten osasin varautua siihen, minkälaista siellä on vaeltaa. Maasto vaihtelee jyrkistä ja syvistä jokilaaksoista loiviin tuntureihin. Tunturimittarin massaesiintymisen jäljiltä Kaldoaivissa on edelleen laajoja pystyyn kuolleita ja vähitellen lahoavia tunturikoivikoita, jotka antoivat välillä aavemaisen vaikutelman. Vaellukseni sujui kaiken kaikkiaan todella hyvin, joten viisi päivää meni tässä erämaassa oikein mukavasti.
Kevon luonnonpuisto
Perjantaina 10.8.2018 lähdin Kenejärveltä jatkamaan matkaa ja suuntasin Kevon reitille. Reitti antoi heti viitteitä siitä, että korkeuserot tulevat olemaan suuria. Polkua pitkin oli kuitenkin kiva kulkea. Se mutkittelin hienoissa maisemissa. Ensimmäiselle päivälle tuli kolme joen ylitystä. Reitille oli kuitenkin tehty hyvät vaijerit, joista pystyi ottamaan tukea jokea ylittäessä. Kävelin aina Rojjasjavrille saakka, jonne pystytin teltan. Uni tuli mukavasti, kun sain kuunnella Kevojoen solinaa illan hämärtyessä.
Seuraava aamu valkeni sateen merkeissä. Lähdin kulkemaan reittiä pitkin eteenpäin. Pidin ruokatauon Fiellujohkan kammilla ja kävin katsomassa upeaa putousta. Tauon jälkeen jatkoin Suohppassajan leiriin. Löysin valmiiksi lämmitetyn kodan, jossa sain pidettyä tauon ja kuivattua vaatteitani. Harmikseni vesisade ja sankka sumu estivät näkemästä kunnolla kaunista kanjoni maisemaa, mutta siitä huolimatta nautin matkastani näissä puitteissa. Päätin jatkaa matkaani vielä Ruktajärven autiotuvalle, jotta pääsisin tupaan nukkumaan. Viimeiset viisi kilometriä jalkapohjia särki kovasti, mutta lämmin tupa motivoi ja auttoi jaksamaan loppuun saakka.
Aamulla vaelsin vielä reittiä pitkin Sulaojalle ja siitä pääsin auton kyydissä Karigasniemelle. Myös tämä päivä taittui vesisateessa, joten oli ihan mukava kulkea selkeää reittiä pitkin, eikä suunnistamiseen kulunut voimia ja energiaa. Vietin Karigasniemellä kaksi yötä ja ostin ruokatarvikkeet seuraavalle pätkälle aina Näkkälään asti.
Kevon reitti kulki suurimmaksi osaksi kanjonimaista rotkolaaksoa mukaillen. Välillä polku kulki alhaalla Kevojoen varressa ja välillä ylhäällä tunturiylängöllä. Reittiä oli helppo seurailla, mutta nousut ja laskut olivat välillä hyvin jyrkkiä. Lisäksi joen ylityksissä piti olla tarkkana, koska pohjalla olevat kivet olivat liukkaita. Sankka sumu ja vesisade verottivat hieman näkyvyyttä, mutta siitä huolimatta reitillä oli paljon nähtävää ja koettavaa. Oli mukavaa vaihtelua kulkea virallisella vaellusreitillä.
Muotkatunturin erämaa
Jatkoin vaellustani kohti Muotkatunturin erämaata tiistaina 14.8.2018. Kuljin vanhalta Karigasniemeltä lähtevää vanhaa postipolkua pitkin kohti Stuorraäytsin autiotupaa. Polusta huomasi, että se on vanha eikä sitä enää ylläpidetä. Se erottui silti kohtuullisen hyvin maastosta, lukuun ottamatta suoalueita jolloin se hävisi ja sitten sain etsiä mistä se jatkui. Viime päivien sateet olivat kastelleet maaston ja välillä polku muistutti enemmän tunturipuroa. Hiljalleen polku nousi tunturiylängölle, jossa avautui huikeat maisemat. Päivän päätteeksi löysin autiotuvalle. Tupa oli minun makuuni hivenen ihmeellisessä paikassa keskellä tunturikoivuryteikköä ja lähin puro josta sai puhdasta vettä oli 200 metrin päässä.
Seuraavana päivänä lähdin kulkemaan suunnistaen kohti Kurtojoen autiotupaa. Tässä erämaassa suunnistaminen tapahtui enimmäkseen tunturilta tunturille, joten ylämäkeä ja alamäkeä piisasi. Ylhäältä avautui aina uskomattomia maisemia ja samalla oli helppo tähyillä minne olin menossa. Mutta alhaalla tuntureiden välissä oli ajoittain tiheää puustoa, joten suunta oli hyvä olla koko ajan tiedossa. Päivän lopuksi löysin upean leiripaikan Nuorttamus Gaisavarrin rinteeltä.
19 päivä valkeni viileänä. Jatkoin kulkua Jorba Gaisavarrin kautta Kurtojoen autiotuvalle. Tupa oli hieno, siisti ja todella hyvässä kunnossa. Lisäksi se sijaitsi kivalla paikalla aivan joen vieressä. Tuvalla kuivattelin hieman vaatteita, söin ja lepäsin. Sitten jatkoin matkaa edelleen kohti etelää. Mutkittelin tuntureiden rinteillä kuivassa maastossa Givganjavrin ja Saddejavrin kautta etelämpänä kulkevalle poroaidalle. Viimeisen yön vietin Vaskojokeen laskevan joen rannalla. Maasto vaihteli matkan aikana runsaasti. Välillä oli helppo kulkuista ylänköä tai kangasmetsää ja välillä suot ja varvikot hidastivat matkaa. Loppua kohden piti suunnistamisen kanssa olla tarkkana, koska puusto tiheni.
Aamulla ylitin joen, joka osoittautui syvemmäksi kuin osasin arvata ja rinkkani alaosa kastui. Tästä selvittyäni jatkoin matkaa Angeliin johtavalle soratielle. Soratietä talsin vielä vajaat 20km Angelin leirintäalueelle jossa vietin yhden yön.
Muotkatunturin erämaa oli minulle uusi tuttavuus. Päällimmäisenä mieleeni jäi huikean upeat maisemat kumpuilevista tuntureista. Isoja vesistöjä reitilleni ei juurikaan ollut. Enemmän pieniä tunturipuroja. Kalastus mahdollisuudet olivat näiltä osin vähäisiä. Tämä erämaa sopii kuitenkin erinomaisesti vaeltamiseen, jos haluaa kokea kauniita maisemia ja rauhaa keskellä polutonta erämaata.
Lemmenjoen kansallispuisto
Neljä erämaa-aluetta oli takana ja matka jatkui lauantaina 18.8.2018 kohti Lemmenjoen kansallispuistoa ja sen erämaaosia. Aloitin vaelluksen kulkemalla Vaskojoen vartta ylävirtaanpäin. Maasto oli alkuunsa helppo kulkuista kangasmetsää. Rannalla mutkitteli myös ajoittain polku, jota pitkin oli mukava kulkea. Kävelin aina Vasko- ja Postijoen haaralle saakka. Tässä kohtaa pääsin ylittämään Vaskojoen. Ylitys meni muuten hyvin, mutta loppumetreillä keskittymiseni herpaantui ja mukkasin mahalleni rantaveteen. Kaulalla olleet vaelluskengät hörppäsivät vettä ja tämän johdosta päätin tehdä leirin joentörmälle.
Seuraavana aamuna heräsin vesisateeseen. Lähdin vaeltamaan kohti Vaskojärveä. Reittini kulki Vaskojoen itäpuolella olevien vaarojen päällä, koska siellä ei ollut niin soista. Vaarat olivat kuitenkin kohtuullisen tiheän puuston peitossa, joten jouduin kulkemaan kompassi suunnalla vajaat 10 km ilman selkeitä välietappeja. Kova vesisade ja tuuli teki kulkemisesta hieman ankeaa. Lopulta löysin Vaskojärvelle. Ilma oli hieman selkiytynyt, joten jatkoin järveltä vielä muutaman kilometrin ylävirtaan ja pystyin teltan joenvarteen. Illalla vesisade jatkui.
Aamulla heräilin jälleen veden ropinaan. Hoidin aamutoimet ripeästi ja lähdin kulkemaan kohti Vaskolompolon autiotupaa. Matka sujui muuten ongelmitta, mutta muutama kilometri ennen tupaa humpsahdin vahingossa suo-ojaan lähes kainaloitani myöden. Vaskolompolosta sain kaksi komeaa harjusta, jotka söin iltapalaksi tuvalla. Seuraavana aamuna jatkoin tuvalta Reposelän kautta Hotelliharjulle ja sieltä mönkiäuralle, jota pitkin kuljin Hietajärvelle saakka. Maasto oli todella vaihtelevaa. Välillä näkyvyys oli hyvä ja maasto helppoa, mutta välillä puustoa oli enemmän ja suo, kivirakka tai varvikko hidasti etenemistä.
Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto. Perusosan lisäksi siihen kuuluu myös laajat erämaa-alueet, jotka sijaitsevat Lemmenjoen pohjois ja etelä puolella. Lemmenjoki on tunnettu legendaarisesta kullanhuuhdonta historiasta, mutta tällä kertaa reittini ei kulkenut kultamailla. Kuljin koko ajan Vaskojokea mukaille, mutta joenvarsi oli välillä niin hidaskulkuista, että kävelin kauempana joesta. Joenvarressa oli pääosin tiheää puustoa sekä soista, mutta loppuosassa oli myös laakeampia alueita, jolloin näkyvyys oli suunnistamisen kannalta helpompaa. Matkalla näin paljon kanalintuja.
Pöyrisjärven erämaa
Vaelsin Vaskolompolon autiotuvalta ensin Hietajärvelle ja sen jälkeen jatkoin mönkijäuraa pitkin kohti Naltijärveä ja siellä olevaa autiotupaa. Päivä oli aurinkoinen ja kaunis. Ura oli helppo kulkuista ja hienot dyynit koristivat välillä maastoa. Kävelin tänä päivänä jopa yli 30km ja se ei tuntunut ollenkaan pahalta tai liian raskaalta. Se johtui varmaan hienosta ilmasta sekä rinkasta, joka oli huomattavasti kevyempi kuin lähtiessäni Karigasniemeltä. Tuvalla minua oli vastassa kolme vaeltavaa herrasmiestä, joiden mielenkiintoisia tarinoita oli mukava kuunnella.
Seuraavana päivänä jatkoin Naltijärveltä matkaani ensin Lenkihaan autiotuvalle ja sieltä Retkajärvelle jonne pystytin teltan. Tämänkin päivän kuljin helppo kulkuista mönkijäuraa pitkin. Välillä kartasta piti katsoa, että pysyi oikealla uralla, mutta muuten ei tarvinnut suunnistamiseen kauheasti keskittyä. Matkalla oli muutama helpohko joen ylitys, mutta koska vaelsin yksin, piti ylitykset ottaa aina varman päälle.
Päivä 26 valkeni pienehkön vesisateen merkeissä. Perinteisten aamutoimien jälkeen jatkoin matkaa kohti Kalkujärven porokylää. Ilmassa oli selkeästi syksyn tuntua. Reitti Kalkujärvelle kulki upeissa maisemissa ja pientä ruskan tuloa oli jo huomattavissa. Matkalla huiputin Valkamapään ennen Kalkujärven kesäkylää. Saavuin jo kahden aikoihin Kalkujärvelle, joten päätin jatkaa matkaani vielä kohti Pöyrisjokea.
Tästä alkoi virheiden sarja. Tähän päivään saakka olin pystynyt toimimaan järkevästi ja välttämään suuremmat riskit. Perinteisestä reitistä poiketen lähdin kulkemaan Pöyrisjärven eteläpuolella menevää poroaitaa pitkin kohti Pöyrisjokea. Alkumatka antoi jo viitteitä siitä, että suot ovat todella märkiä. Pöyrisjoelle päästyäni huomasin, että virta on liian vuolas ylittämiseen. Tässä kohtaa olisi pitänyt viimeistään lyödä peli poikki ja palata Kalkujärvelle. Päätin kuitenkin puskea joenvartta ylävirtaan ja toivoin, että löydän sopivan ylityspaikan. Matkalla upposin kaksi kertaa syvälle suo-ojaan. Lopulta kahlasin vyötäröä myöden Pöyrisjoen yli vaelluskengät jalassa ja rinkka puoliksi joessa. Ylityksen jälkeen jatkoin edelleen poroaitaa pitkin suossa rämpien kohti Pöyrisjärveä. Suolle en halunnut telttaa pystyttää. Lopulta selvisin Pöyrisjärvelle. Olin totaalisen uupunut. Aurinko kuitenkin paistoi ja järvi oli aivan tyyni. Harmitti etten kyennyt nauttimaan hetkestä.
Matkaa oli kertynyt noin 40 km ja siitä noin 10 km olin rämpinyt suossa. Olin tämän päivän jälkeen todella pettynyt itseeni. Minun olisi pitänyt osata keskeyttää matkanteko ja palata Kalkujärvelle. Otin liian suuren riskin, kun lähdin yksin uhmaamaan soita sekä ylityksiä. Päätin, että tämä oli reissun ensimmäinen ja viimeinen hölmöpäivä.
Heräsin tuvalla siihen, kun aurinko paistoi tuvan ikkunasta sisälle. Puin vaatteet päälle ja lähdin ihastelemaan kaunista aamua. Kello oli vasta vähän yli kuusi. Pakkasin rinkan, siivosin tuvan ja lähdin kävelemään mönkijäuraa pitkin kohti Näkkälää. Reitti oli todella selkeä ja helppo kulkuinen, joten olin jo hyvissä ajoin Näkkälässä. Päätin pitää ainakin kolme yötä lepoa. Minulla oli Näkkälässä ruokalähetys odottamassa ja sain myös uusia varusteita rispaantuneiden tilalle.
Erämaassa viettämäni ajan jälkeen en ihmettele, että se on nimetty nimenomaan Pöyrisjärven erämaaksi. Tämä kyseinen järvi lumosi minut olemuksellaan. Hiekkadyynit ja seudun harjut jäivät pysyvästi mieleeni. Kumpuilevat tunturi- ja metsikkömaat ovat hyvää vaellusmaastoa, mutta suoalueet on otettava tosissaan. Kokemuksen syvällä rinta äänellä kehotan kaikkia välttämään ne.
Tarvantovaaran erämaa
Sunnuntaina 26.8.2018 en enää saanut oltua paikoillani, vaan halusin lähteä eteenpäin. Yksi kokonainen lepopäivä sai riittää. En siis viettänyt Näkkälässä kuin kaksi yötä, vaikka mökki oli todella hieno ja se sijaitse kauniilla paikalla aivan Näkkäläjärven rannalla. Täällä olin saanut hyvin levättyä ja huollettua kaikki varusteet. Olin valmis lähtemään eteenpäin.
Lähdin kulkemaan Palojärven pohjoispuolelta lähtevää mönkijäuraa pitkin kohti Salvasjärveä. Tiesin, että Tarvantovaaran erämaa on tunnettu isoista suoalueista, joten päätin kulkea Suomen ja Norjan rajaa mukaillen ylängöllä. Mönkijäura koukkasi Norjan puolelta kohti Salvasjärveä. Järvelle päästyäni löysin etsimäni autiotuvan. Vieraskirjaa tulkittua totesin, että tällä tuvalla saa olla kesäisin rauhassa. Tupa palveli minua hyvin ja nukuin sikeästi.
Oli 30 päivän aamu vaelluksellani. Aamutoimien jälkeen aloitin matkan kohti Puussasvaaraa. Kuljin edelleen ylängöllä rajalla olevaa poroaitaa mukaillen. Valitsemani reitti kulki ylös ja alas vaaralta toiselle, mutta pääsin kulkemaan kohtuullisen hyvin. Matkalla oli ainoastaan yksi hieman märempi suo, josta kuitenkin selvisin kengät kuivana. Pystytin leirin Urtivaaran juurelle pienen puron ja järven rantaan. Illalla kalastelin pikku järvellä ja sain pienen hauen.
Seuraava aamu valkeni pakkasessa. Telttakangas oli jäähileessä ja ilma oli raikas. Vaikka kylmyys hieman hankaloitti lämpimästä makuupussista ulos kömpimistä, nautin syksyisestä aamusta. Olin nähnyt tällä vaelluksella helteet ja pakkasaamun. Se oli hienoa.
Matka jatkui kohti Puussasvaaraa. Ensin huiputin Urtivaaran ja sen jälkeen ylitin muutaman märän suon ennen Puussasvaaran huiputusta. Soilla sai olla tarkkana ja aikamoista siksakkia sain tehdä, että selvisin niiden yli. Puussasvaaran huipulta aukeni upea maisema, jota ihailin ennen kuin laskeuduin autiotuvalle pitämään taukoa ja syömään.
Jatkoin tuvalta edelleen matkaani kohti Lätäsenoa. Maasto autiotuvalta Lätäsenolle oli aika raskas, koska jouduin kahlaamaan vaivaiskoivuvarvikossa suurimman osan matkasta. Lopulta sain suunnistettua tuvalta joenvarteen. Olin alun alkaen suunnitellut ylittäväni Lätäsenon Sietkasulujen kohdalta, mutta huomasin Saitsikoskella, että joen toisella puolen olevalla laavulla oli kaksi telttaa ja rannassa kumivene. Hetken odottelun jälkeen paikalle saapui neljä kalastajaa. Minulla kävi tuuri ja onnekseni pääsin joen yli kumiveeneellä.
Tämä tuntematon Tarvantovaaran erämaa jäi mieleeni varsin rauhallisena paikkana. Näin matkalla ainoastaan kolme poromiestä korjaamassa poroaitoja. Tämä koskemattomuus, rauha ja mystisyys jäi mieleeni. Vaikka kuljin erämaan halki, oli minulla olo, että en vielä löytänyt sen perimmäistä luonnetta. Se jäi minulle edelleen mysteeriksi, jonka haluan selvittää. Välillä reittiä piti hieman muuttaa ja etsiä, mutta pääasiassa pääsin kulkemaan rajan pinnassa hyvin. Suoalueet näyttivät siltä, että niiden kanssa ei sovi hölmöillä, joten kiersin ne turvallisen etäisyyden päästä.
Käsivarren erämaa
Yövyin Saitsikosken laavulla, jonka jälkeen jatkoin matkaa kohti saksalaisten rakentamaa Kalkkoaivintietä. Kuljin Saitsikoskelta polkua pitkin Saitsijärvelle. Polulla piti olla kuitenkin tarkkana, koska välillä se sekoittui poropolkujen kanssa. Löydettyäni tien tai pikemminkin nykyään uran kuljin sitä pitkin Kalkkoaivin tuvalle, jossa vietin seuraavan yön. Muutaman aurinkoisen päivän jälkeen ilma oli muuttunut hieman synkemmäksi ja tuuli vihmoi erämaassa, joten tuvan lämpö oli mieleen.
Tuvalta herättyäni jatkoin mönkijäuraa pitkin kohti Hirvasvuopion autiotupaa. Sää oli edelleen pilvinen ja viileä. Ura kulki helpossa maastossa, joten olin jo hyvissä ajoin tuvalla. Säätiedotus oli luvannut illaksi vesisadetta, joten päätin jäädä tuvan suojiin yöksi, vaikka olisin halunnut vielä jatkaa eteenpäin. Kävin jututtamassa varaustuvalla olevia kalastajia. Hetken kulutta minulle tarjottiin mahdollisuutta saunoa tuvan yhteyteen kuuluvalla rantasaunalla. Tästä tarjouksesta en voinut kieltäytyä. Saunominen keskellä erämaata oli ainutlaatuinen kokemus.
Oli perjantai 31.8.2018 ja aamu valkeni kauniina. Matkan jatkui ensin Munnikurkkioon ja siitä Ahkajoen yli kohti polutonta erämaata. Kuljin Rommaenon eteläpuolella olevien vaaroja mukaillen kohti Puittisjoen latvoja. Käsivarren erämaa on lähes puuton, joten näin pitkälle ja suunnistaminen oli kohtuullisen helppoa. Välillä piti kuitenkin olla tarkkana, koska pienet vaarat hukkuivat helposti isoihin tuntureihin ja niitä oli vaikea hahmottaa. Korkeuskäyrillä kulkiessa huomasin, että oma suuntavaisto menee välillä sekaisin. Kerran meinasin lähteä väärää vaara kohti, mutta onneksi varmistin kompassilla suunnan ja huomasin, että vaara jonka luokse olin matkalla oli eri suunnassa. Puittisjoen varrelta löysin upean teltta paikan. Tämä oli juuri sopiva tapa viettää viimeinen teltta yö.
Yöllä oli taas ollut pakkasta ja telttakangas oli kuurassa. Pakattuani jatkoin joenvarrelta matkaa kohti Termisjärvelle johtavaa mönkijäuraa. Suunnistettuani uralle lähdin vaeltamaan kohti Termsijärveä. Välillä maasto oli aika louhikkoinen, mutta pääasiassa pääsin kulkemaan hyvin. Käsivarren maisemat ovat karua, jylhää ja kaunista. Termisjärven kanjoni näkyi jo pitkälle, joten sitä oli mukava ihailla kävellessä.
Vaelluksen viimeisen yön nukuin Termisjärven autiotuvalla kauniiden maisemien ympäröimänä. Viimeisenä iltana fiilis oli sekava ja epäuskoinen siitä, että tämä kahdeksan erämaata vaellus oli jo nyt päättymässä. Nukuin hieman huonosti, koska päässä pyöri kaikenmoisia ajatuksia. Seuraavana päivänä jatkoin uraa pitkin kohti Kilpisjärveä. Saanatunturi toivotti minut tervetulleeksi mahtipontisella olemuksellaan. Päätin vaelluksen luontokeskuksen pihaan, jossa läheiseni oli minua vastassa.
Lopulta näin heidät ja oma tyttäreni lähti juoksemaan minua vastaan. Tämä hetki jäi pysyvästi mieleen. Tunteet nousivat pintaan ja olo oli tyhjä, mutta hyvin kiitollinen ja helpottunut.
Käsivarren erämaa-alue on minulle hyvin tärkeä ja olen ollut täällä vaeltamassa ennenkin. korkeuserot ovat suuria ja maasto paikoitellen vaikeakulkuista, mutta samalla se maalaa maisemasta ainutlaatuisen. Lisäksi Käsivarren vesistöt ovat kalaisia. Lähtiessäni suunnittelemaan vaellusta oli selvää, että haluan päättä vaelluksen tänne.